Historiaa ja kummitusjuttuja

Vanhoissa ja merkittävissä rakennuksissa asuu usein kummitus, niin myös Lillanissa. Tarkemmin ottaen siellä asui useitakin kummituksia, mutta eipä asu enää.  Tämä on kertomus Lillanin kummituksista, historiasta ja siitä miten kummituksista pääsee pysyvästi eroon.

Talon alkuvaiheet sijoittuvat vuoteen 1928, jolloin tamperelainen kultaseppä ja rahamies Kustaa Hiekka lahjoitti Pirkankadulla sijainneen tyttökoulun voimistelusalirakennuksen pois uuden museonsa alta. Lahjoituksen saaja oli Tampereen Naisyhdistys ja rakennus oli tuleva hotelli Lillan. Hirsi hirreltä tuo tyttökoulun jumppasali siirrettiin Viinikkaan ja niin sai alkunsa Palvelijatarkoti. Palvelijatarkoti oli vanhainkoti työnsä lopettaneille kodin hengettärille, palvelijattarille ja piioille. Talo palveli vanhainkotina kymmeniä värikkäitä vuosikymmeniä. Se näki rankat sota-ajat ja puutteen vuodet sekä uudet runsauden ajat aina vuoteen 2005 saakka. Tämän jälkeen talo toimi kymmenen vuotta kehitysvammaisten lasten lyhytaikaisena hoitokotina, Tulppaanikotina.  Sitten tulimme me ja saimme talon historian suoraan syliimme.

Tästä voikin siirtyä luontevasti kummituksiin. Googlen mukaan kummitukset ovat sieluja, jotka ovat maallisen elämänsä jälkeen jääneet tänne roikkumaan, eivätkä jostain syystä ole päässeet jatkamaan matkaansa. Ja Googlehan on tietysti aina oikeassa.  Minä en ole koskaan aiemmin uskonut kummituksiin, mutta enää en ole tästä niinkään varma. Ensikosketus aiheeseen tapahtui pian remontin alkamisen jälkeen. Olin jäänyt yksin illalla maalaamaan yhteen yläkerran huoneista, kun yhtäkkiä tunsin etten ollutkaan ”yksin”. Joku hiipi selkäni taakse ja juoksi taas nopeasti pois. Sydän hakkasi rinnasta ulos ja luulin tulleeni hulluksi. Pakkasin kamppeeni ja lähdin lujaa ulos. Seuraavan kerran ollessani yksin talossa sama toistui ja lukuisia kertoja tämän jälkeen. Aina kun olin talossa yksin, en ollutkaan yksin. Välillä ullakon portaissa kuului juokseminen ääniä, välillä laudat natisivat tai muuten vaan tunsin jonkun liikkuvan lähelläni.

Epäilys kummituksesta sai vahvistusta vierailukäynnillä Kehitysvammaisten palvelusäätiössä. Siellä kysyin suoraan Tulppaanikodin aikaan rakennuksessa työtä tehneeltä mukavalta naishenkilöltä, oliko hän kenties törmännyt talossa kummitukseen. ”Ai Hilmaanko?”, hän sanoi. ”Ajattelin aina, että yläkerrassa asuu Hilma, joka tarkkailee talon tapahtumia”. Ok, ajattelin. En ole siis hullu. Tai jos olen, niin on niitä näköjään muitakin. Pian tämän jälkeen törmäsin Lillanin edessä vanhempaan herrasmieheen, joka kertoi vaimonsa työskennelleen rakennuksessa sekä vanhainkoti-, että Tulppaanikotiaikoina. Vaimo oli hiljattain huomannut taloon tulleen taas elämää ja pohtinut miehelleen ääneen, että mitähän he mahtavat tehdä sille vintillä asuvalle kummitukselle. KUMMITUKSELLE! That´s it. Viimeinen todiste. Lillanissa kummittelee. Oikeasti.

Asialle pitää tehdä jotain!!!

Niin kuin vanhempi, joka on huolissaan lapsestaan, jos tälle sattuu jotain ikävää, joka on valmiina vaikka kääntämään kivet ja kannot, että tilanne korjaantuisi, niin minäkin tein. Olin valmis taisteluun. Tämä rakennus ja tämä hotellihanke olivat tulleet niin rakkaiksi, että en voinut antaa yhden kummituksen sitä pilata.  Etsin ja hain tietoa. Kyllä  kai jonkun on tiedettävä kummituksista jotain. Niin eteeni tupsahti ihana energiahoitaja Anna. Anna puhdistaa työkseen ihmisten kehoihin jääneitä kipeitä muistoja, huonoja energioita. Hän puhdistaa myös talojen energioita ja saattelee taloihin jääneitä sieluja jatkamaan matkaansa.

Anna tuli vierailulle taloon ja kohtasi siellä menneen maailman. Vintillä asui kuin asuikin Hilma, mutta siellä asui myös monia muita jumiin jääneitä sieluja. Yksi heistä oli vanhanaikaisiin vaatteisiin pukeutunut pieni tyttö, joka kertoi Annalle yrittäneensä saada huomiotani leikkimällä piilosilla kanssani. Juossut selkäni taakse ja taas pois. Anna kehotti pientä tyttöä ja kaikkia näitä poloisia poistumaan, jatkamaan matkaa ja jättämään talon hyvillä mielin sen uusille asukkaille. Pysyvästi. Moi vaan! Annan työskentelyn jälkeen talo oli rauhallinen, lempeä ja hiljainen. Hyvää matkaa Hilma ja kumppanit!

Toisaalta. Kummitukset voisivat olla kova vetonaula turistien keskuudessa, etenkin japanilaisten. Miten tämä ei tullut aiemmin mieleeni?  Hmm. Valitsen silti tämän toisen vaihtoehdon, eli ei kummituksia japanilaisille eikä muillekaan.  Sen pituinen se. Uskokoon ken haluaa.

Back to business. Me lähdetään nyt matkamessuille. Moro.

P.S Kiitos kirjalahjasta upeille naapureillemme


3 thoughts on “Historiaa ja kummitusjuttuja

  1. Helmihuvilalla oli äitini, tätini ja siskoni mielestä Helmi-täti edelleen pitämässä huolta talosta ja – ehkä– ihmisistä. Heistä kukaan ei uskaltanut nukkua siellä yksinään. Olipa äitini nähnytkin hänet joskus unessa, jossa Helmi oli valittanut ullakolla olevan kylmä. Kun oli minun vuoroni aloittaa huvilan emännöinti, koin Helmin läsnäolon monesti. Saatoin herätä yöllä mm. vahvaan kamferin hajuun (Helmi käytti sitä nivelrikkoonsa). Kerran ommellessani keittiössä, ullakon ovi aukesi vähän väliä. Kunnes suutuin jatkuvaan työn keskeytymiseen. Nousin ylös ja totesin kovalla äänellä: ”Helmi hyvä, jos haluat, että tämä talo pysyy pystyssä eikä jää tyhjilleen mätänemään, jätä meidät rauhaan.” Sen jälkeen Helmistä ei ole näkynyt, kuulunut eikä tuoksunut mitään. Vanhat talot ovat ihania. Jokainen asukas on jättänyt siihen jälkensä.Tosin minusta on on hyvä, että he antavat seuraavien sukupolvien asustaa siellä ihan omassa rauhassaan. Hyvä, että myös teillä tilanne rauhoittui.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s